​

Esikoulussa ja ensimmäisten kouluvuosien aikana oppilaiden minäkäsitys on tyypillisesti varsin myönteinen, mutta sen on havaittu muuttuvan kielteisemmäksi, kun sekä kyvykkyyden ja yrittämisen välisen eron näkeminen että taito arvioida omaa osaamista todenmukaisemmin kehittyvät (13). Minäkäsityksen ja suorituksen välisen syy-seuraussuhteen suuntaa on tarkasteltu ja käsitteellistetty eri tavoin (14). On esitetty, että usko omaan pystyvyyteen tietyssä oppiaineessa edeltää hyviä suorituksia kyseisessä aineessa, mutta myös, että hyvä suoritus edeltää, tuottaa ja ennustaa myönteistä minäkäsitystä. On myös ehdotettu, että myönteinen minäkäsitys ja hyvät suoritukset ovat vuorovaikutteisessa suhteessa, eli että ne vahvistavat ja tukevat toisiaan. Tähän mennessä tätä suhdetta on tutkittu lähinnä vanhempien oppilaiden parissa, ja sen on useimmin havaittu olevan vuorovaikutteinen. Harvoissa varhaisina kouluvuosina toteutetuissa tutkimuksissa tulokset ovat tämän syy-seuraussuhteen suunnan osalta olleet ristiriitaiset. Onkin mahdollista, että minäkäsityksen ja suorituksen suhde itse asiassa muuttuu juuri varhaisten kouluvuosien aikana niin, että aluksi suoritus ennustaa minäkäsitystä, ja vuorovaikutteinen suhde kehittyy tämän pohjalta (11). Lisääntynyt ymmärrys näiden ilmiöiden välisistä syy-seuraussuhteista on tärkeää esimerkiksi siksi, että voitaisiin suunnitella ja tarjota oikeanlaista tukea oppilaille. iSeeNumbers -hankkeessa tutkitaan muun muassa näitä yhteyksiä.

Palautteella on todettu olevan merkittävä rooli oppilaiden myönteisen minäkäsityksen muodostumisessa ja sen tukemisessa. Tutkimuksissa on todettu, että oppilaiden suoran keskinäisen vertailun sijasta palautteen tulisi olla yksilöllistä ja sisältää myös sen, mitä oppilas jo osaa ja mitä taitoja hänellä jo on. Lisäksi sen tulisi osoittaa miten ja missä asioissa hän voi harjoittelun avulla tulla taitavammaksi (10). Yrittämisen ja harjoittelun keskeisen roolin painottaminen on tärkeää, koska tämä voi vaikuttaa syihin, joilla oppilas selittää onnistumisiaan ja epäonnistumisiaan itselleen ja muille (ns. attribuutiot). Esimerkiksi on suotuisampaa, jos oppilas selittää epäonnistumisensa riittämättömällä harjoittelulla ja yrittämisellä, ennemmin kuin kykyjen puutteesta johtuvana (ts. ”minun täytyy tehdä enemmän töitä että opin tämän” ennemmin kuin ”olen tyhmä enkä siksi opi tätä ikinä”). Vaikka tehtävien tulisikin olla kyllin haasteellisia, on kuitenkin myös ensiarvoisen tärkeää, että ne ovat vaikeusasteeltaan sellaisia, että oppilaalla on aidosti mahdollisuus onnistua niissä yrittämisen ja harjoittelun avulla. Oppimisvaikeuksien ollessa kyseessä pelkkä yrittämisen tärkeyden painottaminen voi puolestaan kääntyä haitalliseksi ja entisestään heikentää oppilaan motivaatiota ja minäkäsitystä, jollei taitojen kehittämiseen ja kehittymiseen tarvittavaa tukea ole samalla myös saatavilla.